Minusta tuli arkkitehti vähän vahingossa. Asuin Saksassa ja tein töitä formula 1 -toimittajana. Kaipuuni saada ankkuripaikka Suomeen johti siihen, että aloin suunnitella kakkoskotia kotikonnuilleni Tampereen Aitolahdelle. Sitä pyöritellessäni huomasin, miten kiehtovaa arkkitehtuuri on. Samaan aikaan aloin väsyä jatkuvaan matkustamiseen työssäni ja päätin, että teen elämässäni vielä jotain muuta. Aluksi innostuin energiatehokkuudesta ja kouluttauduin passiivitalosuunnittelijaksi. Vuotta myöhemmin ryhdyin opiskelemaan arkkitehtuuria. Se käänsi katseeni energiatehokkuudesta luonnollisten rakennusmateriaalien puoleen. Luettuani lehdestä itävaltalaisen savirakentajan Martin Rauchin kirjoittaman artikkelin, jotain minussa liikahti. Tartuin siltä istumalta puhelimeen, soitin hänelle ja pyysin päästä harjoittelijaksi. Hän sanoi, että harjoittelupaikat on jaettu jo seuraaviksi puoleksitoista vuodeksi, mutta jos haluaisin, niin voisin tulla kesäloma-apulaiseksi saviseinien esivalmistukseen. Niin tein, ja sen jälkeen olin koukussa. Sattuman oikusta sain myös asua sen kesän hänen savitalossaan. Savesta tuli lempimateriaalini. Se on samanaikaisesti herkkä ja rujo, maanläheinen ja majesteettinen, ominaisuuksiltaan ja hiilijalanjäljeltään ylivoimainen, sitä on kaikkialla ja vielä ilmaiseksi. Todellinen tulevaisuuden materiaali. Jotain samaa on myös puussa. Se elää, etenkin hirsitalossa, mutta eläminen on nähtävä laatuna, ei virheenä, joka pitäisi eliminoida. Kakkoskodin rakentaminen hirrestä ja savesta alkoi jo opiskelujen aikana. Se jatkui vielä valmistuttuani kesälomilla, kun olin töissä müncheniläisessä arkkitehtitoimistossa. 2020 kakkoskodista tuli ykköskoti, ja samalla oman arkkitehtitoimistoni kotipaikka, toiveena saada sormet saveen taas mahdollisimman pian. Ja miksei puuhunkin.